KYSYMYS: 21.2.2005, nimimerkki: Apua tarvitsevat

Kysyisin mistä saa apua ja tietoa ADHD-oireyhtymän epäilykseen. Kysymyksessä on 7v ja 5v olevat lapset joille on yritetty saada apua jo 2v mutta lääkärit eivät ota asiaa edes todesta vaikka vanhemmat ja sukulaiset ovat tutustuneet taudin kuvaan ja ne sopivat lapsiin täydellisesti. Vanhemmat ovat täysin avuttomia tilanteen edessä kun heitä vain syytellään lasten oireista. Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä käy lastenlääkäri aina joskus neuvolan puolella, mutta hän ei ota asiaan kantaa muuten kuin sanomalla, että kotona on ongelmia vaikka näin ei ole asia. VASTAUS 16.3.2005

KYSYMYS: 13.3.2005, nimimerkki: Väsynyt äiti

Hei! Kysymykseni koskee 7-vuotiasta esikoispoikaani. Saamme viikoittain koulusta huonoa palautetta pojastamme. Poika on opettajan mukaan kränänen, tönii kavereitaan, provosoituu ja suuttuu herkästi. Ryhmätilanteissa hän "nousee jatkuvasti esiin" vaikka luokassa on 5 muutakin erittäin vilkasta poikaa. Tämän tyyppiset ongelmat olivat esillä jo eskarissa. Tunteissaan hän on erittäin dramaattinen ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan lyhyessä ajassa. Jos hän ei saa saa tahtoaan läpi kotona, hän heittäytyy usein lattialle itkien kuin kuolema olisi kysymyksessä tai paiskoo tavaroita. Välillä hän saa koko perheen pois tolaltaan.  Koulupsykologilla hän on käynyt muutaman kerran. Psykologi ei ole maininnut sanallakaan ADHD:sta. Poika on opettajan mukaan "akateemisesti huippuluokkaa". Voiko siltikin kyse olla ADHD:stä? VASTAUS 16.3.2005

KYSYMYS: 28.2.2005, nimimerkki: Väsähtänyt äityli

Hei! 14-vuotias poikamme sai 5-luokalla Aspergerdiagnoosin (lievänä), joka nyt tuntuu väärältä diagnoosilta. Jäi tunne, että poikamme diagnosoitiin Aspergeriksi, koska me (perhe) ja koulu lähdimme nimenomaan sitä hakemaan. Ongelmat kuitenkin ovat jatkuneet ja selkeästi tarvitsemme nyt apua.

Uusiin tutkimuksiin lähteminen tuntuu hankalalta; poikamme kärsi taannoisista Aspergertutkimuksista ja elääkin siinä uskossa, että hän on "parantunut" vaivasta.  Hyötyykö poikamme mitään uudesta diagnoosista? Onko siinä riskinsä, että me mutu-tuntumalla hakisimme hänelle diagnoosia ja taas söisimme hänen itsetuntoansa? Ulkopuoliselta näyttää vähintäänkin, että haluamme vain nähdä vikoja lapsessamme. Tiedämme kuitenkin, että hänen käytöksensä ei ole "normaalia". Äitinä tietenkin elättelen kauhukuvia hänen elämänhallinnallisista taidoista nuorena aikuisena ja myöhemmin. Tarvitsemme kuitenkin kohta perheenäkin apua; siinä määrin esikoisemme ympärillä arkemme pyörii. Tutkimuksiin vai ei? VASTAUS 16.3.2005 >>