Kun Äidistä tulee V#&!n Huora

Kun Äidistä tulee V#&!n Huora

Tiesittekö, että on sellainen kuin Lomakrapula?

Kaikki alkaa ikäänkuin alusta.
Sitä kutsutaan myös nimellä, maanantai.

Mutta nyt se oli poikkeuksellisesti tiistai meillä, ja pääsiäislomadarra oli lapsilla hurja.

Itsehän olen aina ekstaasissa. Kuin subutexia saanut sekakäyttäjä.

Kun loma loppuu.

Kuulostaa julmalta. Enkö mä rakasta olla mun lasteni kanssa? Kokoaikaa. Perheenä. Iloisesti yhdessä. Puuhaten kaikkea kivaa.

 

Toki rakastan.

 

Realiteetit kehiin kuitenkin.

 

Ne 43 sekuntia on yleensä hyvin kaunista ja harmonista. Nautin täysin rinnoin, jokaisesta nanosekuntista.

Loppuaikahan on sitä pelkkää puhdasta energiaa. Joka kanavoidaan vaihtelevasti hyvin taikka vähemmän hyvin.

 

Joku saattaa tietää, mistä puhun. Aika moni itseasiassa.

 

Se vaatii helvetisti duunia, että saa neljä haasteellista urosapinaa kohdistamaan energiansa hyödyksi. Kivaan puuhaan.
Usein ihan itse keksivät puuhansa, mutta kyllä tässä joutuu lomilla olemaan kapellimestari. Tuomari. Liikunnanohjaaja. Leikkipuistotäti.

 

Joskus yritän olla kuten Pikku Kakkosessa ne yltiöpositiiviset oliot, jotka pieree kimallehilettä. Ja kuulostavat aina siltä, kuin keskustelisivat lemmikkimarsulleen.
Teletappipuhetta.

Teeskentelen joskus, että osaan sitäkin.

Se on karmeaa. Kuin huonoa harrasteteatteria.

Luulen, että kylässä olevat skidit lähinnä pelkäävät mua silloin.

 

Mutta.

Lomadarra.

Tänään sai työntää rakkaan jälkikasvun omiin hommiinsa ikäänkuin. Koulut, kerhot.... wuuuhuuuuu! Hiljaisuus. Tai, mitä nyt tuo taapero ääntelee, mutta se on vielä musiikkia mulle.

 

Kuumeisesti odotin. Soittoa koulusta. Että lomakrapulainen ekaluokkalainen pistää ranttaliksi.
Tauon jälkeen, hälinä ja struktuuri vie tarkkaavaisuuden äärirajoille, ja odotin herpaantumista.

Mutta poika oli suostunut pitämään kuulemma kuulokkeita.

Puhelua ei tullut

.

Sen sijaan mun viisivuotias toinen kaksosista nukkui liukumäen alla.

Silmät pyöri ympyrää, ja tippa linssissä yritti pysyä hereillä.

Sillä oli lomakrapula tullut puskista.
Ja aistiherkkyyden vuoksi kova meteli oli uuvuttanut tyypin ihan kuusnolla.

 

Lähdin siis ostoksille.

Harva ipana toivoo tämmöisiä tuliaisia kuin minä kannoin kotiin, mutta sattuneesta syystä mun mussukkani olivat onnensa kukkuloilla.

Kuulosuojaimia.

Kerholaiselle omat peltorit kerhoon, ja ekaluokkalaiselle omat kotiin iltaa varten.

Aistiherkkyys yhdistettynä vyyhtiin, jossa ADD+tunnepuolen säätelyongelmat+itsesäätelyhaasteet, tuovat kuuden lapsen iltahälinässä oman pikku lisän.

 

Mä mieluusti pakenisin iltaseitsemältä vuorille.

V&%?n korkeelle.

Jossa voisin hengittää yksin.

Jossa ei tarvitse pitää kiinni, tai katsoa kun isi pitää, seitsemän vuotiasta lasta.

Kun tavarat alkaa lentää. Potkut ja lyönnit.

Lapsi otetaan tiukkaan syliin.

Tuntuu kuin eläisi hidastettua elokuvaa, jossa riivattu lapsi sylkee ja sätkii. Hikiset hiukset otsalla. Isi juttelee, eikä huuda.

"V#&¤n huora v&%¤u saatanan homo jumalauta vit%&#!?/&%..."

Poika on väsynyt. Eikä osaa hallita sanojaan. Impulsiivinen purkautuminen näyttää rumalta.
Poika itkee. Nauraa. On hysteerinen.
Luulet että se sammuu......ei se sammukaan......kunnes ei ole mitään, mitä purkaa enää. Takki tyhjä.

Eilen oli näin.

 

Tänään menin kerrossängyn yläpetiin lusikka-asentoon rauhoittamaan.

Tyyppi kävi lomakrapulaiselle tyypilliseen tapaan hysteriakierroksilla. Jutut oli kuin Vintiöistä. Tuli itseasiassa mieleen Rane on Kingi. Muistaaks kukaan?

Jätkä oli kuin pikkuoravista unohdettu, käpy jäässä ja kotipuu hukassa. Ja joku kussu iltamuroihin.

Mä yritin näyttää vakavalta.

Mutta tyypin jutut rupes olee niin sketsisettiä, että vedin riisit henkeen.

Kunnes tuli mullakin överinsietoraja tappiin.

Poika nukahti lusikkaan äitin kanssa.

Alapetiläinen hikoili yläpedin painorajaa.

 

Joku lukee, että mitä helvetin pakkopaitaporukkaa meillä kasvatetaan, mutta onnekas olet, lukija. Jos tämä on sulle utopiaa.

Me joille tämä on normaalia arkea, pyrimme, että joku päivä tämä kaikki on tarinaa.

Jota kerrotaan lapselle, kun hänen oma lapsi kiukuttelee. Ehkä kamppailee samoista, periytyneistä haasteista.

Silloin osaa neuvoa. Antaa näkökulmaa.

Nyt se on arkea, ja itse kaipaa näkökulmaa. Neuvoja joskus.

Minusta me ollaan opittu paljon. Jo nyt.

 

Tää on ollut pitkä tie. Nurkkien takana mörköjä.

Nyt tää tie alkaa levenee. Se ei ole enää niin ahdas taikka pimeä. Eikä tyhjä.

Siellä on ihmisiä. Puhetta. Jengii fikkareiden kanssa. Työntämässä oikeaan suuntaan, kun kompassi hajoo nenän edessä.

Kun tulee se fiilis, että saanko mä tästä pienestä tyypistä ehjää ihmistä koskaan....joku laittaa mulle viestin. Että hänestä tuli ihan hyvä. Ilman äitiä, joka yrittäisi. Isää joka ottaisi iskut vastaan. Ilman koulua, joka ymmärtää.

 

Meillä on #kokopaskahallussa

Ja mun uusin kehityksen kohde itsessäni on

VALITSE TAISTELUSI.

Kun pitää koko paskaa hallussa, potkitaan pikkukikkareet maton alle.

 

Tarkennan joskus.

 

Joku ehkä tietää mitä tarkoitan.

 

Teksti Mommy Be Good