Joku ehkä osaa, joku ehkä tietää

Joku ehkä osaa, joku ehkä tietää

Vihkoon alkaa piirtymään hiertymää, lyijykynän viivat menevät paperin läpi. Kymmenen kertaa kirjoitettu sana, hieroen ja päällekkäin keltaisella lyijärillä, lukee jo pulpetin kannessa. "PASKA"

Poika katsele ikkunasta, ja unohtaa tehtävän. Taustalla oleva äänikohina hävittää ajatuksen. Opettaja kirjoittaa taululle, tussista pääsee nieluun saakka porautuva kirskunta.

 

Miksi noi muut tekee, saa valmiiksi. Mä en haluu olla taas se, joka ei tajua mitään.

 

Paikoillaan olo saa vartalon tukkoon, pakko keksiä jotain, jossa voi olla liikkeessä. Käydä vessassa. Juomassa. Teroittamassa kynää.

Paperilla olevat kirjaimet tuijottavat. Huutavat "Idiootti!"

 

Tuolilla keikkuminen saa pään kasaan, kurkun rykiminen häiritsee muita. Poika ei tiedä, että se on tic-oire, vaan yrittää pidätellä. Peittää sen. Ahdistaa. Toinen oppilas kysyy, mikä sua vaivaa, lopeta. Toi häiritsee.

 

Jalkoja pistelee, ikkunassa valuu vesipisaroita. Yksi, kaksi, kolme...kohta ne pisarat yhdistyvät isoksi virraksi.......Maalikin on rapistunut karmeista. Poika tietää myös, montako pientä laattaa on luokan lavuaarin seinustalla. Mutta ketään ei kiinnosta. Hän on laskenut ne. Poika rakastaa laskea asioita.

Poika huomaa vieruskaverin rispaantuneen repun sauman. Opettajan hassut kengät. Kertotaulut luokan seinällä, alkaa laskemaan niitä ääneen. Näissä olen hyvä.

"Ei ole nyt matikkaa, keskitypäs tehtävään", kuuluu luokan edestä.

 

Keskitykeskitykeskity. Poika lukee tehtävän uudelleen, mutta unohtaa jo mitä alussa sanottiin. Kirjaimet tanssii, niistä saisi miljoona kirosanaa kun järjestelisi uudelleen.

 

Poika kuulee muiden kynännaputukset. Yskäisyt. Joku raapii päätä, onkohan sillä täitä? Joku sanoi, että koulussa on täitä. Mun on pakko käydä kattomassa hiuksia vessan peilistä, onko mulla täitä.

"Mä käyn kattoo onks mulla täitä" poika sanoo, ja nousee pois pulpetin äärestä.
Luokka alkaa nauramaan.

Poika ei ymmärrä, mitä hauskaa siinä on. Muiden nauru sattuu vatsaan, ja kädet puristuu nyrkkiin.

"Haistakaa vit..!!" poika huutaa, ja kaataa pulpetin. Nostaa kirjat lattioilta, ja repii kansia irti.

 

Äkkiä luokassa on aikuisia, ja poika on hikisenä maassa. Häntä pidellään kiinni, kunnes rauhoittuu. Kymmenet silmät katsovat, taas se riehuu. Ihme häirikkö.

Pojalla silmät kirvelevät, mutta itkemään ei suostu.

En aio olla häirikön lisäksi vielä nössökin. Kukaan ei haluu olla mun kaveri muutenkaan.

 

Poika näkee äidin ovella, sille on soitettu. Tuli hakemaan kotiin.

Kolmatta kertaa tällä viikolla.

 

Äiti ei sano sanaakaan, nostaa pulpetin, kerää kirjat ja hakee repun. "Tule, mennään kotiin."

Äidille ei tarvitse skarpata.

 

Pojalla uupumus putoaa kuin rautainen haarniska päälle, jalat painavat tonnin. Koulupäivä oli kuin viemäri. Imi kaiken pois.

 

Vajaa vuosi myöhemmin, pojalla on lääkitys. Oma psykologi. Ja diagnoosi.

ADHD, tarkemmin ADD.

 

Poika sai kavereita. Kirjat ovat useimmiten ehjiä. Itsetuntokin on ommeltu ehjemmäksi, mutta ei kokonaan. Kovasti töitä edessä, itsensä kanssa ja yhteiskunnan vaatimusten.

 

Poika edelleen huomaa pienet asiat. Kuormittuu ärsykkeistä. Ei saa ajatuksiaan nippuun. Uupuu ja taistelee aggressioitakin vastaan, joskus hyvin, joskus huonommin.

 

Mutta mitä se vaati, että poika voi tulla koulusta ilman rautahaarniskaa? Ilman jatkuvaa huonommuudentunnetta, epäonnistumista?

 

Ammattitaitoisen opettajan, joka näkee pojassa muunkin kuin tarkkaavaisuushäiriön.

 

Osaavan ammattitaitoisen tiimin, jotka ottavat perheen tosissaan. Ja ovat kiinnostuneita.

 

Vanhemmat, jotka eivät kiellä tämän neuropsykiatrisen häiriön olemassaoloa. Vaan tahtovat parantaa lapsensa elämänlaatua, onnistumisten ja positiivisten sosiaalisten suhteiden kautta. Ystävien. Itsetunnon.

 

Koska lapsihan ei voi hyvin, jos kukaan ei auta. Kukaan ei näe. Kukaan ei ymmärrä.

 

Se Huonosti Käyttäytyvä Lapsi.

Ilkeä Lapsi.

Kiroileva ja Väkivaltainen Lapsi.

Hiljainen ja Haaveileva Lapsi.

Tyhmä Lapsi.

 

Nämä lapset eivät osaa pukea sanoiksi, miksi toimivat, kuten toimivat. Miksi he eivät pysähdy. Ole hiljaa. Ovat muiden silmissä ärsyttäviä.

Eivät osaa. Eivät tiedä.

 

Joku ehkä osaa, joku ehkä tietää.

 

Anturat pystyssä, rakkaat opettajat, eskarinopet, päiväkodin henkilökunta. Vanhemmat.

Teidän duuni on maailman tärkeintä, ja mä olen suuri fani. Saatte aivan liian vähän propseja mistään, mä hehkuttaisin teidät taivaisiin mielelläni.

 

Enemmän tunnutte saavan kuraa ja skeidaa.

 

Niin suuri vastuu ihmisalkujen johdattamisesta oppivelvollisuuden polulla, kun teillä onkin, olette te myös ne silmät ja korvat suurelta osin elämää.

Lapsen elämää.

 

Näette asioita, joita ei ehkä kotona ilmaannu. Näy lainkaan.

 

Koulu on koulu, koti on koti.

Kaksi eri maailmaa, kaksi eri roolia lapsella.

 

Ehkä sinä näet ensimmäisenä jotakin, mitä muut eivät näe.

 

Sä oot tärkee.

 

Onnistumisentäyteistä, valpasta ja riemukasta syyslukukauden alkua teille kaikille opettajille, tuleville koululaisille ja eskarilaisille :)

Päiväkodin sankareita unohtamatta <3

 

Työniloa.

 

Teksti Mommy be Good