Annetaan kaikille uusi mahdollisuus

Annetaan kaikille uusi mahdollisuus

Työpuhelimeeni soitti noin viikko sitten adhd-oireinen mieshenkilö. Elämä ei hänen kohdallaan ollut alkanut kovinkaan valoisissa oloissa. Hän oli kuitenkin onnistunut hankkimaan vuokra-asunnon, jossa nyt asui. Asunto oli kuulemma kuitenkin aika siivoton, eikä hän esimerkiksi saanut pyykkiä kunnolla pestyä.

Aikaisemmin hän oli juonut aika paljon, ja käyttänyt myös huumeita. Erityisesti hän kertoi kokeilustaan amfetamiinin kanssa. Sen sijaan, että hän olisi sen seurauksena huumaantunut, hän koki ”koostumisen” tunteen. Joku toiminnanohjauksesta vastaava yksikkö oli ikään kuin kytkeytynyt hänessä päälle, ja hän sai pyykit pestyä, asunnon siivottua ja elämänhallinnan tunteensa takaisin.

 

Myöhemmin mieshenkilö oli hakeutunut neurologisiin tutkimuksiin ja kuinka ollakaan, hän sai selvän adhd-diagnoosin. Hänen kohdallaan kokeiltiin lääkehoitoa, josta hän oman kertomuksensa mukaan sai erilaisia sivuoireita, eikä se häntä oikeastaan hyödyttänyt. Jossain vaiheessa hän myös kertoi taustastaan, jonka jälkeen hänen auttamisensa lopetettiin. Mies oli kertonut voivansa käydä A-klinikalla seuloissa, jos sitä häneltä odotettiin. Tässä vaiheessa mikään ei kuitenkaan auttanut ja miehelle lyötiin luuri korvaan.

 

Tämä osuus on minulle asiakastyöstä tuttua. Mies oli hoitojärjestelmän puolelta ilmeisesti määritelty ”nistiksi”. Tämän määritelmän saaminen on sama, kuin ei-autettavaksi julistaminen. Nistit pyrkivät vain seuraavan annoksen saamiseen, he pettävät ammattilaisia ja läheisiä, he ovat kaikki samanlaisia, eikä heillä ole yksilöllisiä piirteitä lainkaan. Heidän ainoa mahdollisuutensa ammattilaisen näkökulmasta on se, että he myöntävät itselleen olevansa kelvottomia, ryhtyvät katumaan ja ”antautuvat” ammattilaisten määritelmille itsestään.

 

Todellisuus on kuitenkin aivan toisenlainen. Jokainen meistä on erilainen, huumeita käytetään eri syistä ja eri tavalla. Yhteistä käyttäjille on kuitenkin se, että huumeriippuvuus ylläpitää jonkinlaista tunnetta elämän jatkuvuudesta ja säännöllisyydestä, aivan samoin kuin meillä ”muilla” ovat työ, harrasteet, perhe-elämä, jne. Riippuvuus johtaa myös liittymiseen jonkinlaiseen päihdekulttuuriin, jossa vallitsevat viidakon lait, mutta joka aina on parempi, kuin yksin jääminen.

 

Yllä mainituista syistä, työtä huumeita käyttävän asiakkaan kanssa ei koskaan voida aloittaa siitä, että asiakas myöntäisi virheensä. On kysyttävä, mitä asiakas elämältään haluaa, ja yhdessä toimittava tämän asian puolesta. Kun ”luonnollisten” asioiden määrä elämässä lisääntyy, voi asiakas myös harkita huumeiden käytön lopettamista tai vähentämistä. Kohtaamisessa ei tulisi selvittää käyttääkö asiakas huumeita vaan, kuka tämä asiakas on ja mitä hän elämältään toivoo?

 

Keskustelin puhelimessa tuon miehen kanssa noin puolisen tuntia. Hänestä jäi hyvä olo, ja olisin kaikin tavoin halunnut häntä auttaa. Koska hän asui toisella puolella Suomea, ei tämä kuitenkaan ollut mahdollista. Hänestä ei missään vaiheessa jäänyt sellaista kuvaa, että hän olisi fuulannut tai kertonut epätotuuksia. Ja mitä hän olisi niistä hyötynyt? Eihän minulla ole oikeutta määrätä kenellekään lääkkeitä, rahaa tai muuta etuutta. Kuuleva korva minulla ehkä kuitenkin on.

 

Keskustelukumppanillani oli selvä käsitys omasta elämästään, sen vaikeuksista ja vastoinkäymisistä, mutta myös selvä käsitys siitä, miten tässä voisi edetä parempaan. On aivan selvää, että tuohon toivon rakentamiseen ja sen realisoimiseen hän olisi tarvinnut rinnalla kulkijan, siis palveluohjaajan. Myös yhteiskuntatieteilijöiden mielestä monimutkaistuvassa yhteiskunnassa kaikki ihmiset tarvitsevat uuden mahdollisuuden. Siinä yhdistyy niin selvästi yhteiskuntatalouden ja yksilön etu.

 

Teksti Sauli Suominen, asiantuntija/Vahti-hanke, ADHD-liitto